Kevätkiireitä

Viime vuonna kylvin tomaatit ja paprikat esikasvatukseen siemenpussien aikataulujen mukaan, mutta taimet olivat mielestäni ulos siirrettäessä vielä melkoisen hentoja. Kun vielä kesäkuussa kylmät kelit pysäyttivät joksikin aikaa niiden kasvun lähes kokonaan, jäi suurin osa melko runsaasta tomaattisadosta vihreäksi.

Luova tauko

Jännää, miten eri tavoin aikapaine voi vaikuttaa samaankin ihmiseen eri tilanteissa. Minä esimerkiksi koen työssä pienen kiireenpoikasen – ja tällä en nyt tarkoita mitään paniikinomaista kilpajuoksua kelloa vastaan – lähinnä työtä tehostavana tekijänä, joka auttaa keskittymään paremmin meneillään olevaan projektiin. Monessa muussa tilanteessa sen sijaan en osaa hyödyntää lähestyvän deadlinen – itse asetetun tai ulkopuolelta määritetyn – tuomaa lisäadrenaliinia lainkaan, vaan pikemminkin ahdistun ja lamaannun siitä täysin. Miksi minun muka pitäisi tämäkin asia keretä ja mikä ihmeen pakko se on saada näin tiukassa aikataulussa tehtyä?

Lupaavaa

Vuosi sitten aloitin pitkän pohdinnan jälkeen tämän blogin kirjoittamisen. Hieman epäilin, riittäisikö innostusta ja ennen kaikkea asiaa edes vuodeksi. Onneksi en luvannut kirjoittaa säännöllisesti, tai homma olisi mennyt melkoisen stressaavaksi. Varsinkin loppuvuodesta moni juttu jäi idean asteelle, kun aika ei yksinkertaisesti riittänyt kaikkeen.

Talvi yllätti taas

Joo joo, olihan siitä lumisateesta varoiteltu säätiedotuksissa jo pitkän aikaa. Ja kyllä, joka vuosihan sitä lunta tuppaa näin loppusyksystä satamaan, joten luulisi suomalaisen siihen osaavan varautua.

Ajan kulumisesta

Usein kuulee, että aika kuluu sitä nopeammin mitä vanhemmaksi tulee. Lapsena kun karkkipäivää odotellessa tuntuu, että viikko on loputtoman pitkä, mutta jo kolmekymppisenä huomaa vuodenkin hujahtavan ihan hetkessä. Vastahan sitä äsken mietittiin, että kauanko näiden lumimassojen sulaminen kestää, ja nyt ollaan jo seuraavassa, huomattavasti vähälumisemmassa talvessa.

Hiljattain sain tietää, että ajan kulkua ei nopeutakaan ikä. Ei, syyllisiä ovat (ehkäpä iän myötä karttuvat) rutiinit. Kun aamulla herää, keittää kahvit, syö aamupalaa ja pesee hampaat aina samalla tavalla, ei näihin toimiin juurikaan kiinnitä huomiota eikä niihin kuluvaa aikaakaan sen kummemmin noteeraa. Kun näitä vielä seuraa jossakin määrin samanlaisena toistuva työpäivä, kattavatkin rutiinit jo melkoisen osan hereilläoloajasta.

Olen taipuvainen uskomaan tähän teoriaan. Kun viikonloppuna käy vaikkapa kyläilemässä tai tekee muuten jotakin tavallisesta poikkeavaa, tuntuu viikonloppu heti hyvällä tavalla paljon pitemmältä. Siitäkin huolimatta, että aikaa pelkkään rentoutumiseen ja oleiluun ei ehkä jää juuri lainkaan.

Vähän kuten viime viikonloppuna.

Mies oli lupautunut parille kaverille muuttoavuksi, joten heräsimme tavallisesta viikonlopusta poiketen jo hieman ennen kahdeksaa. En itse osallistunut muuttotöihin, vaan pidin kiireisen työviikon päätteeksi kotona kunnon siivousoperaation ennen vieraiden tuloa: pyyhin pölyt, pyykkäsin, tein monta päivää rästissä olleet lumityöt, lakaisin Helga-papukaijan silppuamat pahvit ja puulastut takan sytykkeiksi, vein peitot ja tyynyt pakkaseen tuulettumaan, tiskasin... Takkapuutkin ehdin hakea jo ennen puolta päivää.

Iltapäivällä paistelin vielä lettuja vieraille tarjottavaksi ja jossakin välissä ehdin toki hieman syömäänkin. Kaiken tämän jälkeen alkuillasta oli kiva rentoutua ja pelata pitkästä aikaa lautapelejä – vieraskoreina tosin hävisimme Monopolissa aivan pystyyn.

Kun sunnuntaina vielä jäi mukavasti aikaa rentoutua kotona ja katsella elokuvia, tuntui viikonloppu mukavalta irtiotolta arjesta ja työviikon rutiineista.