Lapsena ja kouluaikana tykkäsin neulomisesta ja teinkin varmaan joka talvi itselleni ainakin yhdet uudet lapaset. Muutamat säärystimet ja jopa villasukatkin sain aikaan, vaikka kärsivällisyyteni ei oikein tahdo riittää vahvistettuun kantapäähän keskittymiseen. Se kun eteneekin niin uskomattoman hitaasti tavalliseen, suoraan neuleeseen verrattuna.
lauantai 29. marraskuuta 2014
sunnuntai 23. marraskuuta 2014
Mehua, tuoremehua!
Olemme muutamana syksynä tehneet omenasiideriä ja ajattelimme, että käyneen omena-vesiseoksen siivilöinti pullotusvalmiiksi voisi helpottua mehulingolla. Saimmekin jokunen vuosi sitten mehulingon lahjaksi, mutta totesimme hyvin pian sen sopimattomuuden siiderintekoon: käymisvaiheessa pehmenneet omenat menivät sujuvasti läpi lingon siivilästä, joten laitteen molemmista päistä tuli melko samanlaista tasaista omenamössöä.
Testasin toki linkoa tuoreisiinkin omenoihin, joiden kanssa se tietenkin toimi paljon paremmin, ja suunnittelin kovasti tekeväni sekä talven varoiksi omenamehua että silloin tällöin vaikkapa lasillisen porkkanamehua tai muuta mukavaa. Jotenkin tämä kaikki kuitenkin jäi muutamaa kokeilua lukuun ottamatta lähinnä suunnitelman asteelle, ja linko hieman unohtui kaapin perukoille.
maanantai 10. marraskuuta 2014
Viina, terva ja sauna
Kun kauan odotettu loma vihdoin lähestyy, ei sairastuminen sovi suunnitelmiin vähimmässäkään määrin. Kukapa sitä muutenkaan flunssaa kaipaisi, mutta erityisen ikävältä ajatus siitä tuntuu lentomatkan ja sukellusloman lähestyessä.
Myönnän hieman naureskelleeni erilaisille vanhan kansan parannuskeinoille, mutta miehen yskän pitkityttyä ja omankin olon tunnuttua alkuviikosta hieman normaalia heikommalta olin valmis kokeilemaan melkeinpä mitä tahansa keinoja pöpöjen karkottamiseen. Niistä kun olisi päästävä eroon ennen varhain sunnuntaiaamuna ollutta lentoa.
Tervaa meiltä ei sellaisenaan löydy, mutta onneksi flunssankarkotuskeinoissa on mistä valita. Sauna ja kuuma juoma lienevät sieltä itsestäänselvimmästä päästä, mutta päätin pelata varman päälle ja testailla useampaakin parannuskonstia ja ennen kaikkea niiden yhteisvaikutusta.
Rakastan valkosipulia, ja kun viikonloppuna kyläilleet appivanhemmat vielä jättivät muiden mukanaan tuomiensa ruokien lisäksi purkillisen valkosipulinkynsiä, rouskuttelin niitä melkoisen määrän parin päivän kuluessa. Haju varmaan tuntui jo ruudun toisellekin puolelle, mutta valkosipulin antibiottisten vaikutusten ansiosta uskon tämän olleen hajuhaittojen arvoista.
Viinimarjamehu on klassikko, ja sitäkin meiltä hieman kuivasta kesästä huolimatta löytyi vielä vajaat pari pullollista. Valkosipulin lisäksi myös hunajan pitäisi olla tehokasta taudinaiheuttajia vastaan, joten päätin lisätä sitä kuuman mehun joukkoon. Ei muuten ollut yhtään hullumpi yhdistelmä, kun mehu on tehty kokonaan ilman sokeria. Tätä joisi lämpimikseen ihan ilman flunssankarkoitustarkoitustakin.
Tervaa ei kaapeistamme löydy, mutta löylyveden sekaan lisättävää tervaista saunatuoksua oli vielä hieman pullon pohjalla. Koska en ole koskaan kuullut, mitä sillä tervalla olisi flunssan yhteydessä tarkoitus tehdä, tervan tuoksu ja leppeät löylyt saivat kelvata. Tässähän sitä paitsi hoitui otsikon mukaisesta sanonnasta kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Enää jäi puuttumaan se viina.
Appiukko mainitsi vanhana flunssanparannuskeinona jalkojen pyyhkimisen kirkkaalla viinalla. Valkosipulin vaikutuksia selvitellessäni törmäsin puolestani jollakin netin keskustelupalstalla mainintaan viinalla kastelluista sukista: tässä ohjeessa varpaiden väliin laitettiin valkosipulinkynnet, niiden päälle jalkaan vetäistiin viinassa kastellut sukat ja kokonaisuus viimeisteltiin muovipusseilla. Näissä varustuksissa kun nukkuisi yön, ei pöpöistä olisi seuraavana aamuna tietoakaan.
Loman lähestyessä ja flunssan uhatessa olin valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa parannuskeinoja, mutta minun rajani meni märissä sukissa. Voin varsin hyvin nukkua villasukat jalassa ja valkosipuliakin voin sukkiin lisätä, mutta en hiostavia muovipusseja. Viinankin otan mieluummin sisäisesti: pari senttiä rommia ja reilu lusikallinen hunajaa mukilliseen kuumaa vettä kuulostaa mielestäni paljon viinassa lotrattuja sukkia houkuttelevammalta.
Tervaa meiltä ei sellaisenaan löydy, mutta onneksi flunssankarkotuskeinoissa on mistä valita. Sauna ja kuuma juoma lienevät sieltä itsestäänselvimmästä päästä, mutta päätin pelata varman päälle ja testailla useampaakin parannuskonstia ja ennen kaikkea niiden yhteisvaikutusta.
Rakastan valkosipulia, ja kun viikonloppuna kyläilleet appivanhemmat vielä jättivät muiden mukanaan tuomiensa ruokien lisäksi purkillisen valkosipulinkynsiä, rouskuttelin niitä melkoisen määrän parin päivän kuluessa. Haju varmaan tuntui jo ruudun toisellekin puolelle, mutta valkosipulin antibiottisten vaikutusten ansiosta uskon tämän olleen hajuhaittojen arvoista.
Viinimarjamehu on klassikko, ja sitäkin meiltä hieman kuivasta kesästä huolimatta löytyi vielä vajaat pari pullollista. Valkosipulin lisäksi myös hunajan pitäisi olla tehokasta taudinaiheuttajia vastaan, joten päätin lisätä sitä kuuman mehun joukkoon. Ei muuten ollut yhtään hullumpi yhdistelmä, kun mehu on tehty kokonaan ilman sokeria. Tätä joisi lämpimikseen ihan ilman flunssankarkoitustarkoitustakin.
Tervaa ei kaapeistamme löydy, mutta löylyveden sekaan lisättävää tervaista saunatuoksua oli vielä hieman pullon pohjalla. Koska en ole koskaan kuullut, mitä sillä tervalla olisi flunssan yhteydessä tarkoitus tehdä, tervan tuoksu ja leppeät löylyt saivat kelvata. Tässähän sitä paitsi hoitui otsikon mukaisesta sanonnasta kaksi kärpästä yhdellä iskulla. Enää jäi puuttumaan se viina.
Appiukko mainitsi vanhana flunssanparannuskeinona jalkojen pyyhkimisen kirkkaalla viinalla. Valkosipulin vaikutuksia selvitellessäni törmäsin puolestani jollakin netin keskustelupalstalla mainintaan viinalla kastelluista sukista: tässä ohjeessa varpaiden väliin laitettiin valkosipulinkynnet, niiden päälle jalkaan vetäistiin viinassa kastellut sukat ja kokonaisuus viimeisteltiin muovipusseilla. Näissä varustuksissa kun nukkuisi yön, ei pöpöistä olisi seuraavana aamuna tietoakaan.
Loman lähestyessä ja flunssan uhatessa olin valmis kokeilemaan lähes mitä tahansa parannuskeinoja, mutta minun rajani meni märissä sukissa. Voin varsin hyvin nukkua villasukat jalassa ja valkosipuliakin voin sukkiin lisätä, mutta en hiostavia muovipusseja. Viinankin otan mieluummin sisäisesti: pari senttiä rommia ja reilu lusikallinen hunajaa mukilliseen kuumaa vettä kuulostaa mielestäni paljon viinassa lotrattuja sukkia houkuttelevammalta.
perjantai 7. marraskuuta 2014
Talvi yllätti taas
maanantai 13. lokakuuta 2014
Melkein meksikolainen flan
Kun lupaa tehdä kyläreissulle vietäväksi jälkiruokaa, on paras kokeilla jotakin ihan uutta ja ihmeellistä. Eikö niin?
Olen halunnut kokeilla meksikolaista paahtovanukasta eli flania siitä lähtien, kun joskus kivikaudella eli Frendien ensiesityskierroksella Monica teki Rachelille synttärikakun sijasta flanin. Jotenkin se vaan on aina lykkääntynyt, kunnes nyt siis tuli hyvä syy kokeilla jotakin uutta. Kyläpaikassa kaikki eivät ole aivan varauksettoman ihastuneita suklaaseen, eli mutakakku ei olisi kovin hyvä idea, ja ruokaseurueessa on myös pieniä lapsia, joten vahvalla kahvilla ja lorauksella mantelilikööriä maustettu tiramisukin olisi ehkä hieman kyseenalainen valinta.
Raivokkaan internetsurffailun lomassa muistin tämän kauan suunnittelemani meksikolaisen herkun, ja päätinkin kokeilla sitä jollakin löytämistäni helpolta vaikuttavista ohjeista. Flanin voisi kaiken lisäksi tehdä edellisenä iltana valmiiksi jääkaappiin, jolloin vältyttäisiin viime hetken paniikilta.
Jos siis olisi kotona edellisenä iltana. Minulla nyt sattui olemaan jo ajat sitten sovittua menoa.
Vaan ei hätiä mitiä, valmisteluun tarvittava aika tuntui ihan kohtuulliselta, kun sain suuren osan perjantain töistäkin valmiiksi jo hieman etuajassa. Loput ehtisi hyvin tehdä siinä sokerin sulamista, flanin paistumista ja lopuksi sen jäähtymistä odotellessa.
Päänsärystä ja sen seurauksena suhteettoman suurilta tuntuneista aamun hankaluuksista huolimatta pääsin puoliltapäivin aloittelemaan operaatiota ja päätin noudattaa tätä Kotona tehtyä -blogista löytynyttä ohjetta.
Ajattelin matalan, pyöristetyn nelikulmaisen vuoan olevan sopiva paistoastia, mutta kävi ilmi, ettei meillä ole yhtään uunivuokaa, johon sen saisi ohjeen mukaisesti vesihauteeseen. Toisaalta tuparilahjaksi saatu syvä silikonivuoka onkin ollut aivan liian vähällä käytöllä.
Humanistina en selvästikään ole aivan parhaimmillani numeroiden kanssa, joten erottelin sujuvasti keltuaiset neljästä kananmunasta ohjeessa mainittujen kolmen sijaan. Muiden aineiden määrissä oli jo valmiiksi murtolukuja, joten katsoin päivän laskutaitoni perusteella parhaaksi jättää niiden määrät ennalleen hieman reilummasta keltuaismäärästä huolimatta. Flan-ohjeita kuitenkin on niin moneen lähtöön, että ainesten keskinäiset suhteet eivät liene aivan ehdottoman tarkkoja vaan pikemminkin ohjeellisia.
Pienen migreeninpoikasen kolkutellessa ohimoita myöskään lukutaitoni ei näemmä ollut aivan terässään. Kuten edellä mainitusta keltuaisten erottelusta voinee päätellä, oletin valkuaisten jäävän kokonaan tämän jälkkärin ulkopuolelle. Jälkikäteen reseptiin palattuani totesin, että siellä kyllä puhutaan ihan vain kananmunista ilman minkäänlaisia separatistisia toimenpiteitä. Tämä vahvistaa edelleen käsitystäni siitä, että muiden aineiden määrien muuntaminen munamäärän mukaisesti olisi ollut erittäin huono idea.
Seuraava haaste olikin sitten se paistoastiaongelmankin aiheuttaja eli vesihaude. Tilanne on kuulkaa sellainen, että vaikka irtopohjavuoka kuinka olisi riittävän tiivis juustokakulle ja muille hyvinkin juokseville taikinoille, se ei välttämättä ole lähimainkaan vesitiivis. Ei ainakaan minun irtopohjavuokani. Jos haluatte kokeilla itse, niin suosittelen tarkoitukseen tiskipöytää. Hellalla testi voi aiheuttaa sivuvaikutuksena pienimuotoisen saunaefektin, jos yksi levy sattuu olemaan kuuma sen veden lämmittämisen jäljiltä.
On minulla ihan normaalikin kakkuvuoka, joka kaikeksi onneksi on vedenpitävyytensä lisäksi halkaisijaltaan hieman tuota silikonivuokaa suurempi. Flan siis saatiin kuin saatiinkin asianmukaisesti vesihauteessa uuniin. Pakko kyllä myöntää, että tässä vaiheessa hieman jännitti. Kaikki ainekset oli sekoitettu, vuoka oli vesihauteessa ja uunikin lämmin, joten ei kai tässä enää voisi mikään mennä pieleen?
Jännitys ei ainakaan yhtään helpottanut, kun liemi tunnin uunissa oltuaan oli edelleen aivan juoksevaa. Tämäkö ihan oikeasti hyytyisi vielä tämän päivän puolella vanukkaaksi? Onneksi vierailun aikataulu oli "sitten kun ehditte", ja mieskin oli vielä töissä. Mutta saisihan tuo paistos toki jonkinlaisia hyytymisen merkkejä alkaa osoittaa. No, ei muuta kuin hetkeksi takaisin töiden pariin.
Kun "taikina" vielä 20 minuuttia myöhemminkin hölskyi paistoastiassa täysin nestemäisenä, päätin nostaa uunin lämpötilan 175 asteesta 200 asteeseen ja kaataa ulompaan vuokaan hieman lisää kiehuvaa vettä. Epäilemättä vuoan muoto pidensi paistoaikaa, mutta ei tässä nyt koko iltaa olisi aikaa odotella. Jännitys tiivistyi, ja toivottavasti myös uunissa kypsyvä flan alkaisi pikapuoliin tehdä jotakin samantapaista.
Kärsivällisyys (ja mahdollisesti se lämmön lisääminen) palkittiin, ja yhteensä yli kahden tunnin paistamisen jälkeen flan vihdoin vaikutti minusta kohtalaisen kiinteältä ja uskaltauduin poistamaan sen uunista. Jospa tekele vielä ehtisi jäähtyä käsittelykelpoiseksi ennen lähtöä. Auton takakontti varmaan ajaisi näillä keleillä jääkaapin asiaa ihan kohtalaisella menestyksellä.
Kun vanukas oli kyläpaikassa saatu menestyksekkäästi kumottua tarjoiluastiaan, aloin jo varovaisesti toivoa sen sittenkin onnistuneen. Ja niin kai se on, että ei näistä aineksista kertakaikkiaan voi tulla pahaa, jos ei niitä sentään aivan pohjaan polta! Uskoni omiin kokkaustaitoihini säästyi siis suuremmilta kolauksilta, kun lähes idioottivarmaksi osoittautunut jälkiruoka kaikesta huolimatta onnistui, ja helppojen jälkiruokien listani täydentyi juuri ihanalla meksikolaistyylisellä herkulla.
Tässä muodossa resepti päätyi omaan keittokirjaani – eli todennäköisesti en koskaan enää tee sitä juuri tällä tavalla:
Meksikolainen paahtovanukas eli flan
Ripottele sokeri paistovuoan pohjalle ja paahda sitä 175-asteisessa uunissa, kunnes sokeri on karamellisoitunut kauniin kullanruskeaksi.
Raaputa vaniljatangosta siemenet, sekoita ne ja muut vanukasainekset huolellisesti keskenään ja kaada seos hieman jäähtyneen sokerimassan päälle vuokaan. Aseta vuoka suurempaan paistoastiaan vesihauteeseen, ja lisää ulompaan vuokaan kiehuvaa vettä niin, että sitä on noin paahtovanukasvuoan puoliväliin asti. Peitä vuoka foliolla ja paista 175-asteisessa uunissa vesihauteessa, kunnes vanukas on melko kiinteä eli ei juurikaan "aaltoile", kun astiaa heiluttelee varovasti puolelta toiselle.
Kun vanukas on jäähtynyt, siirrä se hetkeksi jääkaappiin. Kumoa vanukas sokeriliemineen tarjoiluastiaan juuri ennen tarjoilua.
Muun muassa vuoan muoto ja materiaali tuntuvat vaikuttavan paistoaikaan, joten tätä ei ehkä kannata tehdä ensimmäistä kertaa kovin suuressa aikapaineessa eli kiireessä. Vastaavasti vanukasta ei varmaankaan kannata unohtaa kahdeksi tunniksi uuniin, jos on esimerkiksi käyttänyt kovin matalaa vuokaa, jossa vanukas kypsyy nopeasti.
Jos joku muukin on luullut, että paahtovanukkaan valmistus on rakettitiedettä, niin voin vakuuttaa, että näin ei ole asian laita. Ei, vaikka edes uskomattoman yksinkertaista ja selkeästi kirjoitettua reseptiä ei parhaalla tahdollakaan onnistuisi ymmärtämään oikein.
Raivokkaan internetsurffailun lomassa muistin tämän kauan suunnittelemani meksikolaisen herkun, ja päätinkin kokeilla sitä jollakin löytämistäni helpolta vaikuttavista ohjeista. Flanin voisi kaiken lisäksi tehdä edellisenä iltana valmiiksi jääkaappiin, jolloin vältyttäisiin viime hetken paniikilta.
Vaan ei hätiä mitiä, valmisteluun tarvittava aika tuntui ihan kohtuulliselta, kun sain suuren osan perjantain töistäkin valmiiksi jo hieman etuajassa. Loput ehtisi hyvin tehdä siinä sokerin sulamista, flanin paistumista ja lopuksi sen jäähtymistä odotellessa.
Päänsärystä ja sen seurauksena suhteettoman suurilta tuntuneista aamun hankaluuksista huolimatta pääsin puoliltapäivin aloittelemaan operaatiota ja päätin noudattaa tätä Kotona tehtyä -blogista löytynyttä ohjetta.
Ajattelin matalan, pyöristetyn nelikulmaisen vuoan olevan sopiva paistoastia, mutta kävi ilmi, ettei meillä ole yhtään uunivuokaa, johon sen saisi ohjeen mukaisesti vesihauteeseen. Toisaalta tuparilahjaksi saatu syvä silikonivuoka onkin ollut aivan liian vähällä käytöllä.
Humanistina en selvästikään ole aivan parhaimmillani numeroiden kanssa, joten erottelin sujuvasti keltuaiset neljästä kananmunasta ohjeessa mainittujen kolmen sijaan. Muiden aineiden määrissä oli jo valmiiksi murtolukuja, joten katsoin päivän laskutaitoni perusteella parhaaksi jättää niiden määrät ennalleen hieman reilummasta keltuaismäärästä huolimatta. Flan-ohjeita kuitenkin on niin moneen lähtöön, että ainesten keskinäiset suhteet eivät liene aivan ehdottoman tarkkoja vaan pikemminkin ohjeellisia.
Pienen migreeninpoikasen kolkutellessa ohimoita myöskään lukutaitoni ei näemmä ollut aivan terässään. Kuten edellä mainitusta keltuaisten erottelusta voinee päätellä, oletin valkuaisten jäävän kokonaan tämän jälkkärin ulkopuolelle. Jälkikäteen reseptiin palattuani totesin, että siellä kyllä puhutaan ihan vain kananmunista ilman minkäänlaisia separatistisia toimenpiteitä. Tämä vahvistaa edelleen käsitystäni siitä, että muiden aineiden määrien muuntaminen munamäärän mukaisesti olisi ollut erittäin huono idea.
On minulla ihan normaalikin kakkuvuoka, joka kaikeksi onneksi on vedenpitävyytensä lisäksi halkaisijaltaan hieman tuota silikonivuokaa suurempi. Flan siis saatiin kuin saatiinkin asianmukaisesti vesihauteessa uuniin. Pakko kyllä myöntää, että tässä vaiheessa hieman jännitti. Kaikki ainekset oli sekoitettu, vuoka oli vesihauteessa ja uunikin lämmin, joten ei kai tässä enää voisi mikään mennä pieleen?
Jännitys ei ainakaan yhtään helpottanut, kun liemi tunnin uunissa oltuaan oli edelleen aivan juoksevaa. Tämäkö ihan oikeasti hyytyisi vielä tämän päivän puolella vanukkaaksi? Onneksi vierailun aikataulu oli "sitten kun ehditte", ja mieskin oli vielä töissä. Mutta saisihan tuo paistos toki jonkinlaisia hyytymisen merkkejä alkaa osoittaa. No, ei muuta kuin hetkeksi takaisin töiden pariin.
Kun "taikina" vielä 20 minuuttia myöhemminkin hölskyi paistoastiassa täysin nestemäisenä, päätin nostaa uunin lämpötilan 175 asteesta 200 asteeseen ja kaataa ulompaan vuokaan hieman lisää kiehuvaa vettä. Epäilemättä vuoan muoto pidensi paistoaikaa, mutta ei tässä nyt koko iltaa olisi aikaa odotella. Jännitys tiivistyi, ja toivottavasti myös uunissa kypsyvä flan alkaisi pikapuoliin tehdä jotakin samantapaista.
Kärsivällisyys (ja mahdollisesti se lämmön lisääminen) palkittiin, ja yhteensä yli kahden tunnin paistamisen jälkeen flan vihdoin vaikutti minusta kohtalaisen kiinteältä ja uskaltauduin poistamaan sen uunista. Jospa tekele vielä ehtisi jäähtyä käsittelykelpoiseksi ennen lähtöä. Auton takakontti varmaan ajaisi näillä keleillä jääkaapin asiaa ihan kohtalaisella menestyksellä.
Kun vanukas oli kyläpaikassa saatu menestyksekkäästi kumottua tarjoiluastiaan, aloin jo varovaisesti toivoa sen sittenkin onnistuneen. Ja niin kai se on, että ei näistä aineksista kertakaikkiaan voi tulla pahaa, jos ei niitä sentään aivan pohjaan polta! Uskoni omiin kokkaustaitoihini säästyi siis suuremmilta kolauksilta, kun lähes idioottivarmaksi osoittautunut jälkiruoka kaikesta huolimatta onnistui, ja helppojen jälkiruokien listani täydentyi juuri ihanalla meksikolaistyylisellä herkulla.
Tässä muodossa resepti päätyi omaan keittokirjaani – eli todennäköisesti en koskaan enää tee sitä juuri tällä tavalla:
Meksikolainen paahtovanukas eli flan
- 4 keltuaista
- 1 prk (n. 400 g) kondensoitua maitoa
- 2½ dl täysmaitoa
- 1¼ dl sokeria
- 1 vaniljatanko
Ripottele sokeri paistovuoan pohjalle ja paahda sitä 175-asteisessa uunissa, kunnes sokeri on karamellisoitunut kauniin kullanruskeaksi.
Raaputa vaniljatangosta siemenet, sekoita ne ja muut vanukasainekset huolellisesti keskenään ja kaada seos hieman jäähtyneen sokerimassan päälle vuokaan. Aseta vuoka suurempaan paistoastiaan vesihauteeseen, ja lisää ulompaan vuokaan kiehuvaa vettä niin, että sitä on noin paahtovanukasvuoan puoliväliin asti. Peitä vuoka foliolla ja paista 175-asteisessa uunissa vesihauteessa, kunnes vanukas on melko kiinteä eli ei juurikaan "aaltoile", kun astiaa heiluttelee varovasti puolelta toiselle.
Kun vanukas on jäähtynyt, siirrä se hetkeksi jääkaappiin. Kumoa vanukas sokeriliemineen tarjoiluastiaan juuri ennen tarjoilua.
Muun muassa vuoan muoto ja materiaali tuntuvat vaikuttavan paistoaikaan, joten tätä ei ehkä kannata tehdä ensimmäistä kertaa kovin suuressa aikapaineessa eli kiireessä. Vastaavasti vanukasta ei varmaankaan kannata unohtaa kahdeksi tunniksi uuniin, jos on esimerkiksi käyttänyt kovin matalaa vuokaa, jossa vanukas kypsyy nopeasti.
Jos joku muukin on luullut, että paahtovanukkaan valmistus on rakettitiedettä, niin voin vakuuttaa, että näin ei ole asian laita. Ei, vaikka edes uskomattoman yksinkertaista ja selkeästi kirjoitettua reseptiä ei parhaalla tahdollakaan onnistuisi ymmärtämään oikein.
perjantai 10. lokakuuta 2014
Onneksi on perjantai
torstai 9. lokakuuta 2014
Kotitekoinen viinimarjalikööri
Parina aiempana vuonna olen heittänyt mehunkeitosta jäljelle jääneen marjamassan kompostiin eli hukkaan. En ollut koskaan tullut ajatelleeksi, että marjoissa olisi vielä mehustamisen jälkeen jotakin käyttökelpoista jäljellä, joten ajattelin niistä olevan eniten hyötyä seuraavan kesän kasvimaamultana.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)