Melkein meksikolainen flan

Kun lupaa tehdä kyläreissulle vietäväksi jälkiruokaa, on paras kokeilla jotakin ihan uutta ja ihmeellistä. Eikö niin?

Olen halunnut kokeilla meksikolaista paahtovanukasta eli flania siitä lähtien, kun joskus kivikaudella eli Frendien ensiesityskierroksella Monica teki Rachelille synttärikakun sijasta flanin. Jotenkin se vaan on aina lykkääntynyt, kunnes nyt siis tuli hyvä syy kokeilla jotakin uutta. Kyläpaikassa kaikki eivät ole aivan varauksettoman ihastuneita suklaaseen, eli mutakakku ei olisi kovin hyvä idea, ja ruokaseurueessa on myös pieniä lapsia, joten vahvalla kahvilla ja lorauksella mantelilikööriä maustettu tiramisukin olisi ehkä hieman kyseenalainen valinta.

Raivokkaan internetsurffailun lomassa muistin tämän kauan suunnittelemani meksikolaisen herkun, ja päätinkin kokeilla sitä jollakin löytämistäni helpolta vaikuttavista ohjeista. Flanin voisi kaiken lisäksi tehdä edellisenä iltana valmiiksi jääkaappiin, jolloin vältyttäisiin viime hetken paniikilta.

Jos siis olisi kotona edellisenä iltana. Minulla nyt sattui olemaan jo ajat sitten sovittua menoa.

Vaan ei hätiä mitiä, valmisteluun tarvittava aika tuntui ihan kohtuulliselta, kun sain suuren osan perjantain töistäkin valmiiksi jo hieman etuajassa. Loput ehtisi hyvin tehdä siinä sokerin sulamista, flanin paistumista ja lopuksi sen jäähtymistä odotellessa.

Päänsärystä ja sen seurauksena suhteettoman suurilta tuntuneista aamun hankaluuksista huolimatta pääsin puoliltapäivin aloittelemaan operaatiota ja päätin noudattaa tätä Kotona tehtyä -blogista löytynyttä ohjetta.

Ajattelin matalan, pyöristetyn nelikulmaisen vuoan olevan sopiva paistoastia, mutta kävi ilmi, ettei meillä ole yhtään uunivuokaa, johon sen saisi ohjeen mukaisesti vesihauteeseen. Toisaalta tuparilahjaksi saatu syvä silikonivuoka onkin ollut aivan liian vähällä käytöllä.

Humanistina en selvästikään ole aivan parhaimmillani numeroiden kanssa, joten erottelin sujuvasti keltuaiset neljästä kananmunasta ohjeessa mainittujen kolmen sijaan. Muiden aineiden määrissä oli jo valmiiksi murtolukuja, joten katsoin päivän laskutaitoni perusteella parhaaksi jättää niiden määrät ennalleen hieman reilummasta keltuaismäärästä huolimatta. Flan-ohjeita kuitenkin on niin moneen lähtöön, että ainesten keskinäiset suhteet eivät liene aivan ehdottoman tarkkoja vaan pikemminkin ohjeellisia.

Pienen migreeninpoikasen kolkutellessa ohimoita myöskään lukutaitoni ei näemmä ollut aivan terässään. Kuten edellä mainitusta keltuaisten erottelusta voinee päätellä, oletin valkuaisten jäävän kokonaan tämän jälkkärin ulkopuolelle. Jälkikäteen reseptiin palattuani totesin, että siellä kyllä puhutaan ihan vain kananmunista ilman minkäänlaisia separatistisia toimenpiteitä. Tämä vahvistaa edelleen käsitystäni siitä, että muiden aineiden määrien muuntaminen munamäärän mukaisesti olisi ollut erittäin huono idea.

Seuraava haaste olikin sitten se paistoastiaongelmankin aiheuttaja eli vesihaude. Tilanne on kuulkaa sellainen, että vaikka irtopohjavuoka kuinka olisi riittävän tiivis juustokakulle ja muille hyvinkin juokseville taikinoille, se ei välttämättä ole lähimainkaan vesitiivis. Ei ainakaan minun irtopohjavuokani. Jos haluatte kokeilla itse, niin suosittelen tarkoitukseen tiskipöytää. Hellalla testi voi aiheuttaa sivuvaikutuksena pienimuotoisen saunaefektin, jos yksi levy sattuu olemaan kuuma sen veden lämmittämisen jäljiltä.

On minulla ihan normaalikin kakkuvuoka, joka kaikeksi onneksi on vedenpitävyytensä lisäksi halkaisijaltaan hieman tuota silikonivuokaa suurempi. Flan siis saatiin kuin saatiinkin asianmukaisesti vesihauteessa uuniin. Pakko kyllä myöntää, että tässä vaiheessa hieman jännitti. Kaikki ainekset oli sekoitettu, vuoka oli vesihauteessa ja uunikin lämmin, joten ei kai tässä enää voisi mikään mennä pieleen?

Jännitys ei ainakaan yhtään helpottanut, kun liemi tunnin uunissa oltuaan oli edelleen aivan juoksevaa. Tämäkö ihan oikeasti hyytyisi vielä tämän päivän puolella vanukkaaksi? Onneksi vierailun aikataulu oli "sitten kun ehditte", ja mieskin oli vielä töissä. Mutta saisihan tuo paistos toki jonkinlaisia hyytymisen merkkejä alkaa osoittaa. No, ei muuta kuin hetkeksi takaisin töiden pariin.

Kun "taikina" vielä 20 minuuttia myöhemminkin hölskyi paistoastiassa täysin nestemäisenä, päätin nostaa uunin lämpötilan 175 asteesta 200 asteeseen ja kaataa ulompaan vuokaan hieman lisää kiehuvaa vettä. Epäilemättä vuoan muoto pidensi paistoaikaa, mutta ei tässä nyt koko iltaa olisi aikaa odotella. Jännitys tiivistyi, ja toivottavasti myös uunissa kypsyvä flan alkaisi pikapuoliin tehdä jotakin samantapaista.

Kärsivällisyys (ja mahdollisesti se lämmön lisääminen) palkittiin, ja yhteensä yli kahden tunnin paistamisen jälkeen flan vihdoin vaikutti minusta kohtalaisen kiinteältä ja uskaltauduin poistamaan sen uunista. Jospa tekele vielä ehtisi jäähtyä käsittelykelpoiseksi ennen lähtöä. Auton takakontti varmaan ajaisi näillä keleillä jääkaapin asiaa ihan kohtalaisella menestyksellä.

Kun vanukas oli kyläpaikassa saatu menestyksekkäästi kumottua tarjoiluastiaan, aloin jo varovaisesti toivoa sen sittenkin onnistuneen. Ja niin kai se on, että ei näistä aineksista kertakaikkiaan voi tulla pahaa, jos ei niitä sentään aivan pohjaan polta! Uskoni omiin kokkaustaitoihini säästyi siis suuremmilta kolauksilta, kun lähes idioottivarmaksi osoittautunut jälkiruoka kaikesta huolimatta onnistui, ja helppojen jälkiruokien listani täydentyi juuri ihanalla meksikolaistyylisellä herkulla.

Tässä muodossa resepti päätyi omaan keittokirjaani – eli todennäköisesti en koskaan enää tee sitä juuri tällä tavalla:

Meksikolainen paahtovanukas eli flan

• 4 keltuaista
• 1 prk (n. 400 g) kondensoitua maitoa
• 2½ dl täysmaitoa
• 1¼ dl sokeria
• 1 vaniljatanko

Ripottele sokeri paistovuoan pohjalle ja paahda sitä 175-asteisessa uunissa, kunnes sokeri on karamellisoitunut kauniin kullanruskeaksi.

Raaputa vaniljatangosta siemenet, sekoita ne ja muut vanukasainekset huolellisesti keskenään ja kaada seos hieman jäähtyneen sokerimassan päälle vuokaan. Aseta vuoka suurempaan paistoastiaan vesihauteeseen, ja lisää ulompaan vuokaan kiehuvaa vettä niin, että sitä on noin paahtovanukasvuoan puoliväliin asti. Peitä vuoka foliolla ja paista 175-asteisessa uunissa vesihauteessa, kunnes vanukas on melko kiinteä eli ei juurikaan "aaltoile", kun astiaa heiluttelee varovasti puolelta toiselle.

Kun vanukas on jäähtynyt, siirrä se hetkeksi jääkaappiin. Kumoa vanukas sokeriliemineen tarjoiluastiaan juuri ennen tarjoilua.

Muun muassa vuoan muoto ja materiaali tuntuvat vaikuttavan paistoaikaan, joten tätä ei ehkä kannata tehdä ensimmäistä kertaa kovin suuressa aikapaineessa eli kiireessä. Vastaavasti vanukasta ei varmaankaan kannata unohtaa kahdeksi tunniksi uuniin, jos on esimerkiksi käyttänyt kovin matalaa vuokaa, jossa vanukas kypsyy nopeasti.

Jos joku muukin on luullut, että paahtovanukkaan valmistus on rakettitiedettä, niin voin vakuuttaa, että näin ei ole asian laita. Ei, vaikka edes uskomattoman yksinkertaista ja selkeästi kirjoitettua reseptiä ei parhaalla tahdollakaan onnistuisi ymmärtämään oikein.